Ylläpitoa

Ei tämä blogi ole vielä totaalisen kuollut, vaikka siltä vähän vaikuttaakin. Olen ollut koko joulukuun aika väsynyt ja ahdistunut esimerkiksi epäselvistä työkuvioista, ja lisäksi sairastin "kevyen" kolmen viikon flunssan. Väsymyksestä ja sairastelusta huolimatta olen yrittänyt katsoa, mitä suuhuni pistän, vaikka aika monta joulutorttua onkin seulasta läpi mennyt...

Kuun puolivälissä tein perinteisen kuukausimittauksen varmistaakseni, ettei tämä jonkinasteinen kurin löystyminen olisi tehnyt kaikkea syksyllä saavutettua tyhjäksi. Ja eihän se kaikeksi onneksi ollut sanottavasti vaikuttanut. Tavoitteeni saada vyötärömitta alle kahdeksankymmenen sentin ennen vuodenvaihdetta ei kyllä toteudu, mutta toisaalta mitta ei ollut kasvanutkaan. Tästä päättelin, ja päätin, että nyt olen pienessä ylläpitovaiheessa, ja jatkan kaventumisprosessia heti tammikuussa. Olen kyllä satavarma, että salilla on aikamoinen ruuhka muutaman ensimmäisen viikon aikana, kun kaikki muutkin uudenvuodenlupauksienlunastajat ryntäävät ryhmätunneille, juoksumatoille, crossareille yms. :)

Salista puheenollen, olen tänään menossa kuumabalanceen pitkästä aikaa, ja samalla pääsen loikkaamaan vaa'alle. Tätä en kovin innostuneesti odota, sillä vaikka mitoissa ei ollutkaan isoja muutoksia, minusta tuntuu, että paino on silti saattanut hivenen nousta. Huoh. Kyllähän sekin siitä varmasti saadaan taas laskuun vuodenvaihteen jälkeen, mutta harvemmin painonnousu kovin innostava asia on...

Sisäinen lukko?

Olen viime aikoina pohtinut tätä tavoitettani laihduttaa se 15 kiloa ja kiinteytyä muutenkin "siinä sivussa". Niin kauan kuin muistan, olen aina ajatellut olevani isompikokoinen kuin muut ikäiseni (vaikka ilmeisesti kuvien perusteella näin ei todellakaan ole aina ollut). Pienenä tanssiryhmässä olin selkästi eri mallia kuin tulevat ballerinat, ja ilmeisesti siitä on jäänyt jonkinlainen lukko pääni sisään.

Tämä lukko on kaikenkukkuraksi kaksisuuntainen: katsoessani peiliin saatan ajatella, etten ole ollenkaan hullumman näköinen ja itse asiassa ihan sutjakka - valokuvissa sen sijaan olen lähtökohtaisesti se kaikista jäätävin läskiplösö kaksoisleukoineen ja kuulamörssärin ylävartaloineen...

Nyt siis ongelmani on se, että en osaa ajatella joskus olevani oikeasti sutjakka, siis myös valokuvissa. Ja että oikeasti lantiollani ei olisi megalomaanisia jenkkakahvoja eikä mahani vääntyisi viidelle makkaralle istuessani tuolilla. Ja tämä ongelma johtaa motivaatiopulaan tämän projektin suhteen. Jos en osaa edes kuvitella onnistuvani, miten voisin onnistua oikeasti?

Painan nyt suurin piirtein saman verran kuin kolme vuotta sitten treenatessani ensimmäisen kerran personal trainerin avulla. Kolmessa vuodessa keräsin siis viisi-kuusi lisäkiloa. Onneksi ne ovat nyt poissa, tunnen oloni paremmaksi ja tosiaan paljon vaatteita on jäänyt löysiksi. Mutta miten tästä eteenpäin? Kun aamuisin pelistä katsoo se ihan samannäköinen tyyppi kuin ennenkin...