Olen ihmetellyt pitkin vuotta, miten en ole tullut kunnolla kipeäksi kertaakaan. Toki olen aivastellut silloin tällöin, mutta kunnon yskät ja nuhat ja kuumeet ovat loistaneet poissaolollaan. Tämä on tietysti ollut hyvä asia :). Olen ajatellut, että piirun verran parempi ruokavalio (lisätyt kasvikset, salaatit, rasvat), vitamiininapit ja säännöllinen liikunta ovat pitäneet pöpöt loitolla, ja niin on ilmeisesti tapahtunut.
Ihmiskroppa on kuitenkin jännä keksintö. Tämä kevät ja oikeastaan koko alkuvuosi on taas ollut aikamoista haipakkaa, mutta viimeiset viikot/kuukausi erityisen stressaavaa. Suru, loukkaantuminen, lisätreenit tanssiesitystä varten, työasioiden epäselvyys, nämä kaikki ovat aiheuttaneet melkolailla jännitystä ja ahdistustakin. Nyt, kun suurin osa noista tekijöistä saatiin viikonlopun aikana pois päiväjärjestyksestä, kroppa päätti antaa periksi.
Nenä tukossa, korvat lukossa, kurkussa kasvaa kaktus. Kamala päänsärky, mutta töissä on ainakin tämä päivä sinniteltävä, huomenna taidan pitää lepopäivän. Kaikenkaikkiaan hirveä olo, joten olen enemmän kuin tyytyväinen, että kärsin tästä vasta ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Toivottavasti menisi pian ohi.
tiistai 17. toukokuuta 2011
perjantai 6. toukokuuta 2011
Murtunut peukalo!
Pääsiäisen hiihtolomamatkalla kaaduin sohjoisessa rinteessä aivan perusvauhdista, samalla tavalla kuin sata kertaa aiemminkin. Tällä kertaa kuitenkin sauva iski kipeästi oikean käden peukaloon, ja kuulin inhottavan rusahduksen. Kipu oli niin kovaa, etten koskaan aiemmin muista tunteneeni vastaavanlaista tuskaa. Luultavasti pienenä sairastettu umpisuolen puhkeaminen oli aikalailla lähellä, mutta muistot tuosta kivusta ovat onneksi hälvenneet..
Rinne-ensiavussa ystävällinen terveydenhoitaja katsoi surullista peukaloani, joka jo kovaa vauhtia oli turpoamassa, ja totesi, että lääkärinhän tässä pitää mennä. Onneksi on matkavakuutus! Tunnin päästä kaatumisesta istuin yksityisen lääkäriaseman odotushuoneessa, ja puoli tuntia siitä olin jo käynyt röntgenissä ja saanut peukkuni lastoitettua. Murtumahan siellä.
En ole murtanut aiemmin yhtään luuta kropastani. Olen myös onnistunut välttämään muut isommat vammat, ja vaikka tanssiajoilta kyllä tulee mieleen kaikenlaisia polvi- ja nilkkakipuja, ne ovat aina hoituneet levolla ja kylmällä, mikään ei siis ole oikeasti mennyt rikki. Pikkaisenko harmittaa! Näin se vanhentuminen vain konkreettisesti vaikuttaa :(.
Kaatumisesta on nyt noin puolitoista viikkoa, ja olen siis elänyt yhdeksänsormista elämää. Voin kertoa, että oikeakätiselle ihmiselle oikean käden peukalo on kohtalaisen tärkeä uloke. Sellaiset yksinkertaisilta kuulostavat asiat kuin housujen nappien kiinnittäminen tai kulmakarvojen nyppiminen saavat kivoja uusia ulottuvuuksia, kun niitä yrittää tehdä joko väärällä kädellä tai väärillä sormilla...
Olen onneksi pystynyt käymään tanssitunneilla, vaikka ilmeisesti ainakin aivan aluksi olisi pitänyt välttää hikiliikkumista turvotusvaaran takia. Olisin kyllä ruvennut hyppimään seinille, jos joutuisin kaksi-kolme viikkoa vain istumaan himassa, kun yleisessä olossa ei kuitenkaan ole mitään vikaa, eikä vamma ole kovin näkyvä tai kokonaisvaltaiselta näyttävä.
Saan lastan pois siis reilun viikon kuluttua. Kuinkakohan nopeasti arki alkaa taas sujua, kun varmaan alitajuisesti jonkin aikaa välttelen potentiaalisesti kipeää tekeviä asioita?
Rinne-ensiavussa ystävällinen terveydenhoitaja katsoi surullista peukaloani, joka jo kovaa vauhtia oli turpoamassa, ja totesi, että lääkärinhän tässä pitää mennä. Onneksi on matkavakuutus! Tunnin päästä kaatumisesta istuin yksityisen lääkäriaseman odotushuoneessa, ja puoli tuntia siitä olin jo käynyt röntgenissä ja saanut peukkuni lastoitettua. Murtumahan siellä.
En ole murtanut aiemmin yhtään luuta kropastani. Olen myös onnistunut välttämään muut isommat vammat, ja vaikka tanssiajoilta kyllä tulee mieleen kaikenlaisia polvi- ja nilkkakipuja, ne ovat aina hoituneet levolla ja kylmällä, mikään ei siis ole oikeasti mennyt rikki. Pikkaisenko harmittaa! Näin se vanhentuminen vain konkreettisesti vaikuttaa :(.
Kaatumisesta on nyt noin puolitoista viikkoa, ja olen siis elänyt yhdeksänsormista elämää. Voin kertoa, että oikeakätiselle ihmiselle oikean käden peukalo on kohtalaisen tärkeä uloke. Sellaiset yksinkertaisilta kuulostavat asiat kuin housujen nappien kiinnittäminen tai kulmakarvojen nyppiminen saavat kivoja uusia ulottuvuuksia, kun niitä yrittää tehdä joko väärällä kädellä tai väärillä sormilla...
Olen onneksi pystynyt käymään tanssitunneilla, vaikka ilmeisesti ainakin aivan aluksi olisi pitänyt välttää hikiliikkumista turvotusvaaran takia. Olisin kyllä ruvennut hyppimään seinille, jos joutuisin kaksi-kolme viikkoa vain istumaan himassa, kun yleisessä olossa ei kuitenkaan ole mitään vikaa, eikä vamma ole kovin näkyvä tai kokonaisvaltaiselta näyttävä.
Saan lastan pois siis reilun viikon kuluttua. Kuinkakohan nopeasti arki alkaa taas sujua, kun varmaan alitajuisesti jonkin aikaa välttelen potentiaalisesti kipeää tekeviä asioita?
torstai 5. toukokuuta 2011
Suru
Kun puhelin soi pitkäperjantaiaamuna ennen seitsemää, tiesin. Syöpä oli vienyt viimeisetkin voimat. Hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia, ja suunnaton suru yksin jäänyttä kohtaan lähes salpasi hengen. Vaikka oma uskontonäkemykseni onkin hieman kriisissä, en voinut olla ajattelematta, että pitkäperjantai taisi kuitenkin olla oikea päivä lähteä. Jos nyt kuoleman kohdalla voidaan puhua oikeasta.
Vielä vuosi sitten kaikki oli hyvin. Vielä kesällä kaikki oli hyvin. Pommi tiputettiin niskaan viime elokuun alussa, ja jo silloin oli selvää, että parantuminen ei ole mahdollista, mutta tautia voitaisiin hidastaa. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin taistelu oli ohi.
Suru on tilana outo. Välillä voi naureskella ja iloita, ja muistaa ihaniakin asioita poisnukkuneesta, ja välillä tunne vie syövereihinsä kokonaan. Huomaan itkeväni itseni uneen.
Vielä vuosi sitten kaikki oli hyvin. Vielä kesällä kaikki oli hyvin. Pommi tiputettiin niskaan viime elokuun alussa, ja jo silloin oli selvää, että parantuminen ei ole mahdollista, mutta tautia voitaisiin hidastaa. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin taistelu oli ohi.
Suru on tilana outo. Välillä voi naureskella ja iloita, ja muistaa ihaniakin asioita poisnukkuneesta, ja välillä tunne vie syövereihinsä kokonaan. Huomaan itkeväni itseni uneen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)