Kun puhelin soi pitkäperjantaiaamuna ennen seitsemää, tiesin. Syöpä oli vienyt viimeisetkin voimat. Hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia, ja suunnaton suru yksin jäänyttä kohtaan lähes salpasi hengen. Vaikka oma uskontonäkemykseni onkin hieman kriisissä, en voinut olla ajattelematta, että pitkäperjantai taisi kuitenkin olla oikea päivä lähteä. Jos nyt kuoleman kohdalla voidaan puhua oikeasta.
Vielä vuosi sitten kaikki oli hyvin. Vielä kesällä kaikki oli hyvin. Pommi tiputettiin niskaan viime elokuun alussa, ja jo silloin oli selvää, että parantuminen ei ole mahdollista, mutta tautia voitaisiin hidastaa. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin taistelu oli ohi.
Suru on tilana outo. Välillä voi naureskella ja iloita, ja muistaa ihaniakin asioita poisnukkuneesta, ja välillä tunne vie syövereihinsä kokonaan. Huomaan itkeväni itseni uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti