Kliseistä kaikkein kulunein

Eli takaisin alkuun. Nöyränä, leuka rinnassa kohti uusia vastoinkäymisiä. No ei sentään, mutta uusi startti nyt kuitenkin.

Kesäloma meni ihanissa tunnelmissa aurinkoisessa Amerikassa, Kalifornian ruosteisten kukkuloiden juurella. Tuliaisina reissusta kihlaus! Ja arvaattekin varmaan, mikä tämän uuden alun suurin motivaattori on :D. Nyt pitäisi siis saada kroppa edustavaan kuntoon ensi vuoden toukokuussa vietettäviin häihin. Keinoina jo perinteiset tanssitunnit ja kahvakuulat, uutena mukaan tulevat spinning ja punnerrushaaste. Ja se karkkilakko.

Katotaan, miten naisen käy!

Lomakuume

Näissä kamalissa pakkasissa hytistessä iski aivan hirmuinen lomakuume. Kesällä olemme lähdössä Kaliforniaan, ja olen aivan innoissani jo siitä, mutta tämän reissun lisäksi teimme jo puoliksi päätöksen lähteä loppusyksystä / alkutalvesta loskaa pakoon Thaimaan lämpöön! Nyt voisin käyttää kaiken aikani matkakohteiden vertailuun ja kohdekuvien kuolailuun... Vai miltä näyttää (kuvat täältä ja täältä):

Jos ei näissä reissuissa ole tarpeeksi motivaattoria saada nuo loputkin kurvit suoriksi, ei niihin taida tehota mikään. Täytyisi todennäköisesti ottaa taas jonkinlainen spurtti, kun tämä rauhallisesti oleminen on niin pirun hidasta etenemistä (toisin sanoen junnaamista).

Suossa

Niinhän siinä taitaa käydä, että kun jotain oikein uhoaa, niin varmasti menee metsään.. Tällä kertaa tosin syyt olivat aivan itsestä riippumattomat: loppiaisviikonlopun sunnuntaina asuntomme katosta alkoi tippua vettä. Tilanne on nyt se, että kämppä on tyhjä ja asumme evakossa. Remontti kestää minkä kestää, luultavimmin kahdesta kolmeen kuukautta. Eli tämän ja viime viikon liikuntasuoritukset ovat olleet kovin vesiastia- ja muuttolaatikkopainotteisia... ;)

Anyway. Ennen vesikatastrofia ennätin käydä testaamassa kahvakuulatunnin, ja oli kyllä kivaa! Olin aivan puhki, enkä pystynyt tekemään esimerkiksi kaikkia ylösnostoja jumittavien hartioiden takia. Ensi kerralla (jos joskus onnistun saamaan tunnille varauksen!) täytyy muistaa ottaa sykemittari mukaan. Seuraava päivä olisi varmaan mennyt mukavasti sohvalla kipuillen ja köllötellen, mutta sattuneesta syystä siitä ei sitten tullutkaan mitään.

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, aloitin uudessa työssä tammikuun alussa. Uuteen duuniin liittyy luonnollisesti työhöntulotarkastus. Minulla on ollut aiemmin hieman kohonneita veren kolesteroliarvoja, joten ajattelin olevan mielenkiintoista nähdä, onko niissä tapahtunut muutoksia esimerkiksi syksyisen laihtumiseni johdosta. No, tuloksien mukaan arvoni ovat edelleen koholla. Sitähän en voi tietää (koska edellisestä mittauksesta on jo aika pitkä aika) ovatko arvot käyneet vielä nykyistäkin korkeammalla, ja nyt palanneet lähemmäs raja-arvoa. Eroa suositukseen ei ole paljoa, mutta yhdistettynä vielä lievään ylipainoon ja liian läskiin vyötäröön, sain terveydenhoitajalta pientä noottia. Kaikki muut arvot olivat kuitenkin kunnossa, joten en ihan sentään vielä kuvittele kaatuvani diabetekseen tai sepelvaltimotautiin heti huomenna, mutta harmittaa silti.

Sainpahan lisää motivaattoreita kevään ajaksi! Kunhan tuo vyötärö tuosta kaventuu ja paino alenee, aion mennä mittauttamaan veriarvot uudestaan. Hoitajan mielestä tämä oli hyvä idea, eikä sen toteuttamiseen tarvita muuta kuin puhelinsoitto hänelle. Ei siis turhaa jonottelua lääkäriin lähetteen perässä. :)

Nyt ei muuta kuin vaikeuksista voittoon ja ruokavalio tarkempaan syyniin. Kesän korvilla täällä majailee jo aivan toisennäköinen tytteli! :)

Sisäinen lukko?

Olen viime aikoina pohtinut tätä tavoitettani laihduttaa se 15 kiloa ja kiinteytyä muutenkin "siinä sivussa". Niin kauan kuin muistan, olen aina ajatellut olevani isompikokoinen kuin muut ikäiseni (vaikka ilmeisesti kuvien perusteella näin ei todellakaan ole aina ollut). Pienenä tanssiryhmässä olin selkästi eri mallia kuin tulevat ballerinat, ja ilmeisesti siitä on jäänyt jonkinlainen lukko pääni sisään.

Tämä lukko on kaikenkukkuraksi kaksisuuntainen: katsoessani peiliin saatan ajatella, etten ole ollenkaan hullumman näköinen ja itse asiassa ihan sutjakka - valokuvissa sen sijaan olen lähtökohtaisesti se kaikista jäätävin läskiplösö kaksoisleukoineen ja kuulamörssärin ylävartaloineen...

Nyt siis ongelmani on se, että en osaa ajatella joskus olevani oikeasti sutjakka, siis myös valokuvissa. Ja että oikeasti lantiollani ei olisi megalomaanisia jenkkakahvoja eikä mahani vääntyisi viidelle makkaralle istuessani tuolilla. Ja tämä ongelma johtaa motivaatiopulaan tämän projektin suhteen. Jos en osaa edes kuvitella onnistuvani, miten voisin onnistua oikeasti?

Painan nyt suurin piirtein saman verran kuin kolme vuotta sitten treenatessani ensimmäisen kerran personal trainerin avulla. Kolmessa vuodessa keräsin siis viisi-kuusi lisäkiloa. Onneksi ne ovat nyt poissa, tunnen oloni paremmaksi ja tosiaan paljon vaatteita on jäänyt löysiksi. Mutta miten tästä eteenpäin? Kun aamuisin pelistä katsoo se ihan samannäköinen tyyppi kuin ennenkin...